Naantali, Turku ja Rauma – länsirannikon aatelia!

Olemme nyt viikon verran olleet länsirannikolla. Ensin kolme yötä Naantalissa mukavalla, joskin mäkisellä, Naantali Camping -leirintäalueella (ks. https://www.visitnaantali.com/camping) ja nyt neljättä yötä Raumalla monipuolisella Poroholman leirintäalueella (ks. http://www.poroholma.fi/). Itse olen tykästynyt kaupunkien liepeillä sijaitseviin alueisiin, joissa on monipuolisia harrastusmahdollisuuksia.

Naantali on todella mukava, kompakti ja merellinen kesäkaupunki. Leirintäalueelta kävelee helposti kaupunkiin ja kaikki palvelut ovat lähellä. Teimme myös antoisan päiväretken Turkuun, johon linja-autolla sikäläisellä seutulipulla pääsee helposti 35 minuutissa ja päiväaikaan linja-autoja kulkee käytännössä 10 minuutin välein. Erityisen hienoa oli kesäisen Turun ravintoloiden lounastarjonta – päädyimme sattumalta lounaalle vegetaariravintola Hüggeen (ks. https://hugge.fi/), joka sai meiltä täydet pisteet!

Turun mainio vegetaariravintola Hügge

Naantalista teimme vielä yhtenä iltapäivänä fillariretken Merimaskuun komeissa merimaisemissa. Reitin mäkisyys yllätti, mutta tunnelma oli mainio. Leirintäalue oli hyvätasoinen ja toimiva – ja erityisenä etuna oli mahdollisuus verkkopohjaiseen varaukseen, jolloin pystyi varaamaan itselleen haluamansa paikan. Loistojuttu.

Suomalaisessa kesäsateessa sitten länsirannikkoa pohjoiseen Raumalle ja Poroholman syystäkin kiitellylle leirintäalueelle. Aivan ensimmäiseksi ihastutti sateessakin hyvälle paikalle osoittaminen ja alueen hyvät palvelut – ei ihme, että paikka on suosittu. Miinuksena mainittakoon, ettei Poroholmaan pysty tekemään etukäteen varausta, mutta tilaa tuntui löytyvän laajalta alueelta.

Poroholmastakin pääsee Rauman keskustaan kävellen ja Vanha Rauma on todella hieno kesäinen kohde. Poroholmasta lähtee myös vesibussi Kuuskajaskariin ja Kylmäpihlajaan. Kumppanini Ute teki tämän päiväretken ja ihastui kovin saaristoluontoon. Rauman pyörätieverkko on hyvässä kunnossa ja täällä oli kiva ajella pitempiäkin lenkkejä.

Suomen länsirannikko on myös mukava aitojen makujen alue. Turun Hüggeä jo kehuinkin ja Naantalissa Rymättylän tien varresta löytyi Savukalaa-kioski (ks. https://www.savukalaa.fi/herkkulaavu.html). Naantalista löytyi myös paikallisen jäätelövalmistajan tekemää erinomaista vegaanijääteöä. Ja Raumalla herkuttelimme Kontion kahvilassa ja ehdottomaan munkkirinkiläeliittiin kuuluvassa KaffeBarissa – ei tästä suomalainen kesämatka paljoa parane!

Naantali savukalamyymälä

Rauman herkkuja - osa 1

Rauman herkkuja - osa 2

Suosikaa pieniä kahviloita!

Uusia ketjukahviloita on Suomi kohta pullollaan – ne ovat samaan muottiin valettuja ja niiden nimen täytyy aina olla englanninkielinen. Kaupungista kuin kaupungista löytyy kohta Espresso House, Coffee House, Robert’s Coffee, Arnold’s ja sitä rataa. Helsingin Pohjois-Espalla olevaa Starbuck´sia kuulin erään nuoren aikuisen toiselle metrossa kuvailevan: ”Tiedäksä sen Starbuck’sin jonkun kirjakaupan alakerrassa…”. Helsingin Akateeminen kirjakauppa on tosin viime aikoina kehnontunut vanhaan kunnon Akateemiseen loistovuosistaan sitä vauhtia, että kohta se tosiaan tunnetaan kansainvälisen ketjun kahvilan yhteydessä olevana kirjakauppana.

Kesäisen Suomen länsirannikkoa ajellessani koetin näitä ketjukahviloita välttää ja etsiä paikallisia yrittäjävetoisia kahvittelupaikkoja, ja pienellä vaivalla hyvin niitä löytyi. Kaupunkikeskustojen parhaat – ja kalleimmat – paikat tietysti ovat tietysti ketjuilla, mutta usein keskustan liepeillä löytyy jo se paikka, jossa on itseleivottuja pullia ja kakkuja ja hieno tunnelma.

Raahen Kirkkokadulta löysin mainion Vohvelihuone 22 -kahvilan (ks. https://vohvelihuone.fi/), joka oli omistajansa mukaan ensimmäinen vohvelikahvila Suomessa. Nyttemmin vohvelikahviloita löytyy muistakin kaupungeista. Nautin ison suolaisen vohvelin, johon ruokaisuutta toi lämminsavulohi ja tuorejuusto-jogurttikastike. Mukava kesäinen lounas ja erinomaisen maittava. Omistaja kertoi niin ikään, että he ovat vahvasti läsnä sosiaalisessa mediassa ja että monet esimerkiksi Etelä-Suomesta Lappiin matkaavat pysähtyvät heillä – eikä ihme!

Pietarsaaren vanhassa kaupungin Skatassa kävin korttelileipomo ja kahvila Skorpanissa (ks. https://www.skorpan.fi/). Maukas porkkanakakku kahveineen oli iltapäivän kohokohta! Rauhaisa, mukava tunnelma, ja valitettavasti päivän herkuttelukiintiön täytyttyä huomasin vasta, että he tekevät myös itse jäätelöä. 

Porissa löytyi useampiakin leipomoiden yhteydessä olevia kahviloita. Poikkesin Sarpin leipomoon Paperitehtaankadulla (http://sarpi.fi/kahvilat/leipomon-puoti/) ja kun olin jo fillaroinut runsaat 40 kilometriä (ja vielä runsaat 20 kilsaa oli edessä Yyteriin), niin päätin nautiskella kesän ensimmäisen leivoksen – Skorpanissahan söin kakunpalan. Hauskan leivoksen kuorrutuksen alla oli suosikkitäytettäni eli perunaleivostäyte. Kuppi kahvia ja mainio leivos maksoivat 3,50 euroa, joka on siis vähemmän kuin ketjukahvilan pieni erikoiskahvi!

Kokemäellä kävin tapaamassa vanhaa ystävääni Anttilan Tommia. Tommi vei minut kesäisin vain kolme viikkoa auki olevvaan Kesäkahvila Kaneliin (ks. https://www.facebook.com/kahvilakaneli/). Mukavat pullakahvit ja ainutlaatuinen kartanotunnelma.

Kokemäen Anttilan tilan tasokkaasta tilakaupasta ostin vielä mukaan useampaakin laatua marjatuotteita (ks. https://www.anttilantila.fi/). Anttilan tila antoi myös pätevän kuvan siitä, kuinka monipuolista toimintaa maatilalla voidaan harjoittaa, ja ehkä tänä päivänä pitää harjoittaa.

Vaihtoehtoja konseptisuunnittelijoiden tuunaamille ketjukahviloille löytyy. Joskus se vaatii pientä vaivannäköä ja keskustan ulkopuolelle poikkeamista. Ja usein tähän arkiseen seikkailuun liittyy paljon löytämisen iloakin – suosi suomalaista pientä yritystä! 

Nallikari ja Kokkola Camping hyviä ja toimivia, Yyteri Resort&Camping kulahtanut

Olen nyt yöpynyt asuntoautollani kolmella leirintäalueella, joten kokemus arvosteluihin on vielä kapea. Alustavia tuomioita olen kuitenkin jo reippaasti jakamassa.

Oulun Nallikari on hyvä ja toimiva leirintäalue (ks. https://nallikari.fi/). Sijainti on todella hyvä merenrannan lähellä ja Oulun keskustakin on helposti saavutettavissa niin julkisilla kuin fillarillakin – eikä kävelymatkakaan ole kohtuuton. Saamani paikka oli tasainen ja huoltorakennus keittiöineen ja suihkuineen lähellä. Kaikki toimi moitteetta ja henkilökuntakin jousti mukavasti, kun halusin jäädä vielä yhdeksi yöksi. Kahvila on valikoimaltaan kelvollinen ja mukava, joskin hintava.

Kokkola Camping (ks. http://www.kokkola-camping.fi/) osoittautui vielä paremmaksi paikaksi, jossa todella oli pohdittu asiat asiakkaan näkökulmasta. Alueen sijainti on kiva lähellä merenrantaa ja kaupungin keskustaa. Suihkutilat oli todella hyvin toteutettuja (oma lukittava suihkukabinetti, jossa oli sekä istumapalli että naulakko) ja keittiötilatkin vielä astetta paremmat kuin Nallikarissa. Sain kivan ja tilavan asfaltoidun paikan, joka oli sitäkin mukavampi, koska sää oli sateinen ja nurmikkopaikat olivat jo märkiä. En olisi osannut toivoa muuta kuin että alue olisi suurempi, koska en ensimmäisenä Kokkolan yönäni sinne mahtunut vaan olin aiemmin kuvaamallani tavalla matkaparkissa Kokkolan keskustassa.

Yyterihän (ks. https://www.suomicamping.fi/yyteri) on suomalainen loma-ajan klassikko. Alku sujuikin mainiolla tavalla, kun olin tilannut asfaltoidun paikan, jossa oli paikkakohtainen pieni betonikatos, jossa on sekä sähköpistoke että vesipiste. Paikka on tasainen ja hyvin suunniteltu niin, että sain mukavan terassinkin pystytettyä. Mutta ne keittiö- ja suihkutilat! Kulahtanut on kohtelias ilmaisu näistä tiloista – näin esimerkkinä: keittiötiloissa on kahdeksan astianpesupistettä, mutta ei yhtäkään ehjää tulppaa. Suihkutilatkin muistuttavat 1980-luvun koulujen jumppasalien tiloja. Vastaanoton yhteydessä oleva ns. kesäkauppa on valikoimaltaan aneeminen eikä kahvilassakaan ole kehumista. Kun kysyntä varsinkin tänä vuonna on kovaa, ei sen silti pitäisi antaa väärää kuvaa, että laadulla ei olisi merkitystä. Nyt pettyneet asiakkaat eivät ehkä tule ensi vuonna.

Tässäpä ilmainen (eikä varmasti ainutlaatuinen) idea camping-alueiden kehittämiseen: ottakaa asiakkaat mukaan alueen kehittämiseen. Usein alueen omistajilla ja johdolla voi olla väärä käsitys siitä, mitä asiakkaat haluavat. Klassisessa esimerkissä 1990-luvun USAsta Marriott-ketjun liikemieshotellien parantamisessa johto päätteli, että kilpailuetua saavutettaisiin asentamalla hotellihuoneisiin kolmas televisio kylpyhuoneeseen. Kun asiakkailta kysyttiin, he halusivat huoneisiin silityslaudan ja -raudan – taloudellisesti kustannus oli alle kymmenyksen ja tekninen toteutus oli helpompaa.

Asiakkailta kysymisen voisi tehdä esimerkiksi niin, että annatte sisäänkirjautumisen yhteydessä lomakkeen (voi sen tietysti netissäkin täyttää), jossa asiakkaalla on kolmentasoisia resursseja eli 100 euroa, 1000 euroa ja 10000 euroa. Ja kysykää, miten he käyttäisivät ne alueen, sen tilojen ja palvelujen parantamiseen. Jos asiakkaat osaavat budjetoida keittiöremontin, niin kyllä he halutessaan osaavat arvioida esittämänsä parannuksen kustannukset. Ja Yyterille näin aloitusesimerkkinä: ostakaa satasella niitä tiskipöydän tulppia, kyllä sillä niitä yhden kesän tarpeiksi saisi.

Samuli, Karavaanari ja kapitalismin kylmä koura

”Karavaanari, karavaanari on kaikkien kaveri” on mieleen jäävä riimitys radioiden kesätoimitusten mieluusti soittamasta vakiobiisistä, joka täyttää hyvin käsitteen ”iskelmärenkutus” luonteen ja tavoittaa jopa sen banaalin ytimen. ”Karavaanari” tunnetaan Samuli Edelmannin esityksenä, ja se poikkeaa selvästi hänen muusta ja selkeästi tasokkaammasta repertuaaristaan, joka kattaa monia genrejä laatuluokan iskusävelistä ja hänen isänsä Toni Edelmannin sävellyksistä virsiin ja joululauluihin. Miksi maailmassa Samulin biiseistä kuitenkin ”Karavaanari” tulee nopeammin mieleen kuin vaikkapa ”Peggy” tai monet hyvät duettoesitykset esimerkiksi Jipun tai Laura Närhen kanssa?

”Karavaanari” tehtiin aikoinaan sketsiksi Äkkiä Anttolassa -TV-sketsisarjaan (1999 – 2000), joka ei nyt varsinaisesti kuulu Suomi-viihteen klassikoihin. YouTubesta löytyy edelleenkin tuo video, joka on niin kieli poskessa tehty tietoinen rimanalitus, että se lähestyy taidetta. Mutta tämä biisi on tehty sketsisarjaan ja se elää nimenomaan sketsinä. Kappaleen tekijöinä ovat sinänsä ammattimiehet – sanoituksesta vastasivat Äkkiä Anttolassa -sarjan puuhamiehet Kari Hietalahti ja Eero Aho ja sävellyksen teki Leri Leskinen. Ehkä suomalaisen viihteen ohuutta kuvaa sekin, että tietyistä sketsisarjojen hokemista tulee nopeasti rasittavia, kun niitä riittävästi toistetaan. ”Onks Viljoo näkyny” ja muut vastaavat arkista elämäämme rassaavat lausumat ovat varmasti sitä suomalaista kulttuurin kudosta, joiden tenhoa Suomessa pitkäänkään asuneet ja suomen kieltä taitavat ulkomaalaiset tuskin koskaan tulevat ymmärtämään.

Mutta miksi Samulin muuten tasokkaalle ”Kaikki tahtoo” -levylle (vuodelta 2001), jossa nimikappaleen ohella soi mm. erinomainen ”Sininen sointu”, tuupattiin myös ”Karavaanari”? No koska levy-yhtiö vänkäsi, väänsi ja pakotti. Vuosia myöhemmin Edelmann kertoi, että ei olisi mitenkään halunnut, että biisi julkaistaan hänen nimissään, kun se oli sketsihahmon esittämä laulu – ei hänen omansa. Mutta levy-yhtiö tuon väännön voitti ja Samuli ei koskaan esitä ”Karavaanaria” keikoilla, mutta sen leima häntä silti seuraa. Kova kohtalo Edelmannille pelätä kesäisin radion avaamista, kun siellä soitetaan usein biisiä, jota ei olisi halunnut omissa nimissään julkaistavan.

Vanhempi monitoimitaituri Vesa-Matti Loirihan teki toisin päin eli ui Jean-Pierre Kuselan hahmoon vuosikausiksi ja tuuppasi musiikillisesti taitavan Olli Ahvenlahdenkin Pupeksi. Ensimmäinen albumi myi platinaa ja sitä rataa – mutta tämä oli tietoinen päätös ja osui 1980-lukulaisen Suomen hermoon. Mutta olisi vaikea kuvitella, että jos Tabula Rasa -yhtyeen levystä tehtäisiin uusintapainoksia, niin jollekulle pälkähtäisi päähän pistää taiturikitaristi Heikki Silvennoisen Kummeli-biisi ”Jumankauta juu nääs päivää” mukaan – vai mistä pirusta sitäkään voi mennä vannomaan.

Osaammeko arvostaa kunnolla Yleisradion radio-ohjelmia?

Sanotaan se heti alkuun: mielestäni Yleisradio on hieno instituutio, joka ansaitsee hyvinkin joka sentin Yleisradioverostani. Ja autoradio on sitten mainio keksintö, jota ilman yksin matkanteko olisi kovin toisenlaista ja usein myös tylsempää.

Päivärutiineihini on pitkään kuulunut aamulla useamman tunnin radion kuuntelu. Jos täytyy herätä kahdeksan maissa, niin aamuni aloittaa Ykkösaamu – mielestäni maailmanmitassakin erinomainen radion ajankohtaisohjelma. Aamulehden eli Digi-Hesarin lukeminen jatkuu sitten Muistojen bulevardia kuunnellessa. Illalla kuuntelen mielelläni (niin kuin juuri nyt) maanantaisin Esa Kuloniemen Bluesministeriä tai tiistaisin kantritohtori Teppo Nättilän ohjelmaa. Sängyssä lueskellessa voi vielä kuunnella mukavasti Yöradiota. Sunnuntain ohjelmaan kuuluu tietysti Pekka Laineen Ihmemaa, joka on sanalla sanoen loistava musiikkiohjelma.

Mutta Yleisradion radiotarjonta on paljon muutakin. On nuoremmalle porukalle suunnattu YleX, Yle Puhe puheohjelmille, Yle Mondo kansainvälisille yleisöille, ruotsinkielisiä ja saamenkielisiä ohjelmia – ja lisäksi monipuolistunut televisiotarjonta (YLE Teema!) ja monipuolistunut verkkotarjonta (Yle Areena!).

Ja mukava oli kuunnella Poriin ajaessani Ylen kesäsarjaa ”Kaikki huutaa Dingo!” – samanlaisella konseptilla toteutettu kuin viimekesäinen sarja Gösta Sundqvistista. Ei ehkä unohtumattominta radioviihdettä, mutta kesäsarja voi olla vähän niin kuin kesäteatteri… Kun ajelee läpi Suomen, niin tutustuu myös eri Yleisradion maakuntaradioihin – nekin tekevät tärkeää työtään ja ymmärtääkseni palvelevat hyvin paikallista kuulijakuntaa.

Ovathan kaupalliset radiot kivoja pieninä annoksina, mutta kyllä jos pitäisi koko pitempi ajomatka kuunnella Radio SuomiPopia tai Novaa, niin matkanteko olisi kovin yksiulotteista.

Pohjanmaan rannikkokaupunkien lumo

Päätin ajella Oulusta etelään päin länsirannikkoa pitkin ja toistaiseksi tämä on osoittautunut oivaksi päätökseksi. Oulussa meri on olennainen osa kaupunkia ja sen kuvaa – ja vielä vahvemmin meri on läsnä Raahessa, Kokkolassa ja Pietarsaaressa.

Vaikka en ollut Oulusta vielä edes kunnolla päässyt matka-ajon rytmiin, niin runsaan 70 kilometrin jälkeen poikkesin Raaheen. Tämä oli oiva päätös – ihastuin kovasti Raahen vanhaan kaupunkiin ja sen rauhalliseen, jopa uneliaaseen lauantai-iltapäivän tunnelmaan. Kauniisti pidettyjä ja restauroituja vanhoja puutaloja kiehtova useamman korttelin kokonaisuus. Vasta Raahesta lähtiessäni muistin, että äitini isä, jota en koskaan tullut tuntemaan ja jonka taisin kerran aivan pienenä tavata, asui vuosikymmenet Raahessa. Hauskana yhteensattumana löysin tänä kesänä äidilleni syntymäpäivälahjaksi Atso Haapasen tositapahtumiin ja sota-ajan dokumentteihin perustuvan kirjan ”Syvärin sissit” (Karisto, 2017), jonka päähenkilönä on isoisäni kaukopartiovänrikki Jalmari Kuoppa. Melkoinen yllätys äidilleni!

Kokkola oli myös mukava yllätys. Erityisesti merellisyys tuntui hienolle ja kun olin Kokkolassa kaksi yötä, ehdin kävellen ja fillarilla kierrellä mukavasti kaupunkia. Monipuolinen kaupunki, jossa oli myös kaunis vanha kaupunginosa puutaloineen ja niihin kuuluvine tunnelmineen. Kaupungin leirintäalue oli tosi mukava ja aivan meren äärellä, mutta valitettavasti ensimmäisenä yönäni Kokkolassa se oli täynnä ja niinpä päädyin ajamaan yöksi Urheilutalon takana olevaan matkaparkkiin. Ihan kiva paikka kaupungin keskustassa kanavan varrella, mutta kanavanvarsi oli myös paikallisen nuorison illan ja alkuyön istuskelupaikka. Että kolmeen asti aamuyöstä pussikaljoittelun äänimaisemaa, johon kuuluu siis reippaalla volyymilla kuunneltavaa musiikkia ja vielä kovemmalla käytävää humalaista keskustelua. Toiseksi yöksi pääsin leirintäalueelle, joka oli rauhallinen, erittäin toimiva ja mukava.

Ja Pietarsaareen sitten ihastuin niin paljon, että muistin ottaa sieltä kuviakin! Strengbergin vanha tupakkatehdas on rakennuksenakin hieno (mutta Tupakkamuseo oli valitettavasti maanantaina kiinni) ja kaupungintalo kaunis. Kaupunginhotellin ulkokuori antaa jotenkin lupauksen, että sen ravintolasta voisi tilata oskarinleikkeen tai oopperavoileivän - en käynyt kysymässä, ettei tämä illuusioni olisi särkynyt. Ja kaupungissa oli aito ja ehta kirjakauppa! Kymmenen kertaa suuremmasta Oulusta, joka sentään on yliopistokaupunki, en ole yhtä hienoa kirjakauppaa löytänyt. Ja pietarsaarelaisen kirjakaupan valikoimaa on ja täytyy olla sekä ruotsiksi että suomeksi. Hieno ja lämmittävä kulttuuriteko!

Kristiinankaupunkiinkin poikkesin lyhyesti, mutta valitettavasti siihenkin tutustuminen jää seuraavaan kertaan, kun halusin ehtiä Poriin ja Yyteriin alkuillasta.

Mutta näihin Pohjanmaan rannikkokaupunkeihin palaan vielä uudestaan – niin lämpimän vaikutuksen ne minuun tekivät.

Pietarsaaren kaunis kaupungintalo

Hieno kirjakauppa Pietarsaaressa

Vaikuttava Strengbergin tehtaan päärakennus

Turkansaari avaimena (lähi)menneisyyteen

Kollegani Jussi Haukkamaa ehdotti Oulun-reissulleni pyöräilyretkeä Turkansaaren ulkomuseoon (ks. https://www.ouka.fi/oulu/luuppi/turkansaaren-ulkomuseo). Turkansaari on Oulujoen saari, jonne on koottu kompakti ulkomuseo, jonka pääteemoina ovat Oulun seudun perinteinen maa- ja metsätalous, kalastus ja tervahistoria. Ulkomuseo antaa hyvän kuvan entisajan karusta arjesta ja myös Oulujoen merkityksestä. Turkansaaresta löytyy mainintoja jo 1400-luvun lopulta markkinapaikkana ja saari oli tärkeä kalastukselle ja etenkin lohenkalastukselle.

Aloittaessani opintojani ensimmäinen suorittamani kurssi Helsingin yliopistossa oli kansatieteen peruskurssi, jonka luennoi jo silloin varttuneessa iässä ollut professori Toivo Vuorela. Ensimmäisen arvosanani eli vanhan approbaturin suoritin suomalais-ugrilaisesta kansatieteestä ja ns. cum laude -aineeni oli kulttuuriantropologia, joten tutustuin ulkomuseoon ehkä toisenlaisella sykkeellä kuin moni muu kävijä.

Kaksi teemaa jäivät minua käyntini jälkeenkin pohdituttamaan. Ensimmäinen oli joen merkitys – ja etenkin Oulujoen. Itse Helsingissä kasvaneena on aina ymmärtänyt meren merkityksen, mutta joki on ollut sisämaasta väylä laajemmille alueille, jonka moninaista roolia en ollut aiemmin tullut perusteellisesti miettineeksi. Se on ollut paljon muutakin kuin kuljetusväylä tervalle ja muille sisämaassa tuotetuille hyödykkeille. Oulujoki on ollut 1400-luvulla rajajoki, se on ollut merkittävä kalastusjoki, se on edelleenkin tärkeä energiantuotannon voima, se on talousveden lähde. Museo on silloin onnistunut tehtävässään, kun kävijä jää käyntinsä jälkeen pohdiskelemaan maailmaa uudesta näkökulmasta!

Toinen teema oli metsätyömiesten ja uittomiesten karu elämä vielä 1950- ja 1960-luvuillakin. Helposti ajattelemme, että Helismaa-Pakarinen-rillumareileffojen kuvaukset ovat jostain 1920-luvun maailmasta, mutta Turkansaari muutti tätä romantisoitua käsitystä. Vielä 1950-luvun lopussa rakennettiin taloja, joissa suurissa huoneissa hyvinkin tusinan verran metsätyömiehiä nukkui ja aterioi samoissa tiloissa. Uittokämpät olivat vielä karumpia. Tuskin 1960-luvulla monikaan metsätyömies veikkasi, että 2010-luvulla metsätöitä hoidetaan Ponssen pitkälle automatisoiduilla metsätyökoneilla, joissa kuskilla on lämpimässä ohjaamossa monipuolisesti säädettävä istuin (taitaa hieroakin selkää tarvittaessa), työvälineissä on jos jonkinlaista sensoria ja ilmaisinta, korjuuduunit hoidetaan joystickin kaltaisella ohjaimella ja monipuoliset tiedot näkyvät useammalla monitorilla.

Museokortti on hieno innovaatio, joka antaa meille helpon mahdollisuuden hankkia virikkeitä ja sytykkeitä ajatteluumme. Parhaimmillaan museoissa menneisyys herää eloon ja muodostaa sillan oman aikakautemme ja menneisyytemme välille. Turkansaaressa museokorttia ei edes tarvittu, kun sisäänpääsy oli ilmainen – käykää museoissa!

Turkansaari Oulujoessa

Uittokämppä

Uittokämpän pelkistetyt sisätilat

Metsätyökämpän majoitussalin sisustus vuonna 1956 rakennetussa talossa

Oulu – loistava pyöräilykaupunki

Ensimmäiset kolme yötä olin Oulussa Nallikarin mainiolla leirintäalueella. Kunhan kokemusta kertyy useammasta paikasta, osaan ehkä vieläkin paremmin arvostaa Nallikarin sijaintia, palveluita ja toimivuutta. Ainakin paikka oli viimeistä sijaa myöten täynnä!

Tärkeä asuntoautoon haluamani lisävaruste oli polkupyöräteline. Pyöräilykulttuuri on Suomessa kohentunut todella paljon vuosikymmenen aikana. Matkalaukun ja repun ohella otin fillarin mukaan metrolla Helsingin rautatieasemalle (ei lisämaksua ja hyvä tila metrossa fillarin kuljettamiseen) ja fillarille lippu VR:llä Helsinki-Oulu maksoi viisi euroa. Pyörällä oli oma tukeva telineensä VR:n vaunussa, johon sen sai hyvin asetettua ja kunnolla lukkoon.

Ja Oulu se vasta hieno pyöräilykaupunki onkin! Asuin viitisen vuotta sitten vuoden verran työviikot Oulussa ja jo silloin pidin sen pyöräteitä ja pyöräilyreittejä oivina. Viidessä vuodessa Oulu on kehittynyt vielä harppauksen eteenpäin – toivottavasti oululaisetkin osaavat arvostaa sitä työtä, joka pyöräilyn edistämiseksi ja sujuvoittamiseksi on tehty.

Otin kuvia muutamista hyvin toteutetuista asioista. Pyörätiet ovat selvästi merkittyjä ja niille on varattu kunnolla tilaa – Oulun keskustassakin on mukava pyöräillä. Matkailijalle hienosti näkyvä asia ovat numeroidut reitit ja reittien varrella olevat pätevät tietotaulut – loistojuttu! Numeroitujen reittien varrella on myös kunnolliset välimatka- ja suunnistustaulut. Opasteviitat ovat selkeitä eikä niitä ole vielä vandaalit päässeet tärvelemään.

Ja kaiken tämän kruunaa tietysti kauniit maisemat ja ajelin mielelläni Oulussa, joka on pyöräreiteillä onnistunut yhdistämään sekä merellisiä maisemia että kaunista luontoa. Well done, Oulu!

Asuntoauton rattiin

Koronakevät sai asuntoautoinnostukseni puhkeamaan kukkaan. Olen viimeksi kuluneen kolmen vuoden aikana asunut osan aikaani Berliinissä kumppanini Uten kanssa – eipä ollut sinne menemistä eikä Utekaan ole päässyt Suomeen sitten maaliskuun alun. Espanjassakin olisi ollut kiva kevättä viettää, mutta sinnekään ei saanut matkustaa. Espoon-kotini on ihan mukava ja yksin asuessa väljäkin, mutta ei sen parvekkeellakaan määräänsä enempää jaksanut istuskella. En ole koskaan ollut oikein mökkimies ja kohtuullisen ajomatkan päässä oleva kakkoskoti olisi ollut hankintahinnaltaan tolkuton – ja aina olisi ollut jotain rempanpoikasta odottamassa.

Olen varmasti monen muun kuusikymppisen miehen tavoin haaveillut asuntoautosta, jossa on ”born to be wild” -henkeä (tosin hyvin kesytettynä) ja tiettyä reissaamisen tenhoa mutta kuitenkin mukana kulkevat myös tässä iässä arvostettavat mukavuudet. Telttailu on kiva tapa tutustua Suomeen ja maamme luontoon, mutta ei enää eläköitymisen kynnyksellä kiehtovaa – ainakaan minulle. Ja kun kotimaan matkailu tuli koronakevään myötä entistä houkuttelevammaksi vaihtoehdoksi, vanha asuntoautohaave sai uutta potkua. Minulla ja perheelläni oli noin neljännesvuosisata sitten vuoden verran ”Nalle” eli silloin jo kymmenisen vuotta käytetty Solifer 6700, mutta sille kävi köpelösti ja vakuutusrahoilla päätimme silloin lyhentää asuntolainaa.

Vanha haave heräsi henkiin ja sitten tein päätöksen – tietysti lähes pelkästään tunteella ja vähäisellä loogisella päättelyllä – hankkia täksi kesäksi asuntoauto. Monet suosittelivat ensiksi vuokraamista, mutta pidin sitä turhana lällyttelynä ja ei kun ostamaan! Asuntoautomarkkinat muuttuivat kevään aikana kuin taikaiskusta – kauppa kävi kuin siimaa ja valitettavasti se näkyi myös asuntoautoliikkeiden asenteissa. Palvelu pääkaupunkiseudulla oli mitä oli. Yhdestä tunnetusta liikkeestä ei saanut kaksi kertaa pyytämälläkään sovittua tarjousta ja toisessa tunnetussa liikkeessä asiakkaan tarjoukseen suhtauduttiin parhaimmillaankin väheksyvästi. Hinnat olivat sementoituja ja neuvottelua ei haluttukaan käydä, kun varma fiilis oli, että kaikki menee kaupaksi. Onneksi tähän löytyi poikkeus Rinta-Joupin autoliikkeen Kempeleen (ks. https://www.rinta-jouppi.com/yhteystiedot/kempele/) myymälästä.

Heiltä sain tarjouksen esittelykäytössä olleesta asuntoautosta, jota kuitenkin pidin liian kalliina. Kolmen päivän päästä pohjoisen alueen myyntijohtaja soitti, halusi seurata myyjän tekemää tarjousta ja halusi vakavasti tehdä kaupat. Löysimme nopeasti yhteisen sykkeen ja ymmärryksen siitä, miten kauppa voisi syntyä. Menin yli tavoitebudjettini, mutta sain myöskin paljon enemmän tilaa ja ominaisuuksia kuin aluksi olin suunnitellut – joita hyvällä myyntitaidolla minut saatiin haluamaan. Heikki Parkkinen – olet asiakasta ymmärtävä oiva kauppamies ja Samppa Vänttilä – olet osaava asiakaspalvelija, joka vastaat nopeasti kysymyksiin ja huolehdit, että asiakkaan toiveet hoidetaan täpäkästi.

Uuden asuntoauton sain alleni keskiviikkona 08.07.2020 – ilon päivä tuo keskiviikko, kun samalla selvisi, että Ute pääsee matkustamaan Suomeen 18.07.2020 ja 4,5 kuukauden jälkeen pääsemme taas olemaan yhdessä ja ensi viikosta lähdemme Suomea kiertelemään. Työhöni liittyvä uusi rahoitushakemuskin meni läpi, joten tuo oli todellinen superkeskiviikko!